Kesäkuun puolivälissä pääsin toteuttamaan yhden lintuharrastajan hartaimmista toiveista, kun vierailimme yhdessä Jennan kanssa Varangin niemimaalla Koillis-Norjassa. Matkan pääkohde oli Hornøyan lintusaari Norjan itäisimmässä pisteessä Barentsinmeren äärellä, mutta ehdimme viiden päivän aikana tutustumaan myös alueen vaelluskohteisiin. Maisemaltaan Varangin alue poikkeaa täysin Norjan jyrkkäpiirteisestä länsirannikosta, jossa olemme myös vierailleet pariinkin kertaan. Terävähuippuisten vuorien ja suoraan mereen putoavien satojen metrien korkuisten kallioseinämien sijaan maisema muistutti enemmän Suomen Lappia mataline loivarinteisine tuntureineen. Rannikolta sisämaahan päin edetessä puuton tundra jatkui muutaman sadan metrin korkeuteen asti vaihtuen lopulta karuksi lumiläikkien peittämäksi ylängöksi, jota jatkui silmänkantamattomiin. Varsinaisten vuorten puuttumisesta huolimatta muutamat vaellusreitit tarjosivat upeita maisemia ja elämyksiä. Vierailimme muun muassa Nattfjelletin tunturin vesiputouksella, jossa tunturiylängöltä virtaava vesi putoaa korkealta kallionseinämältä alas laaksoon jatkaen jokena kohti merta. Myös komeassa kanjonissa kuohuvana virtaava Annijoki (Jakobselva) edusti pohjoista luontoa kauneimmillaan.
Varanginvuono tunnetaan lintumatkailijoiden suosikkikohteena ja lintuja näkyikin matkan aikana paljon. Piekanoja, merikotkia sekä meri- ja tunturikihuja näkyi rannikkoa pitkin ajaessa joka puolella. Merenrantojen peruslajistoon kuuluivat haahka, iso- ja tukkakoskelo, meriharakka, punajalkaviklo sekä punakuiri. Suojaisampien alueiden tunturikoivikoissa näkyi urpiaisia, räkätti- ja punakylkirastaita sekä järri- ja viherpeippoja. Puutonta tundraa asuttivat niittykirviset, kapustarinnat, suokukot ja pikkukuovit, matalissa pusikoissa lauloivat pajulinnut sekä sinirinnat ja pienillä tunturijärvillä näkyi vesipääskyjä, tukkasotkia, mustalintuja ja alleja. Korkeimmilla ja karuimmilla alueilla pesivät keräkurmitsat ja tunturikiurut, joiden pesätkin löysimme vahingossa vaelluksen ohessa. Monet linnuista suhtautuivat varsin luottavaisesti ihmisiin, joten hyviä kuvausmahdollisuuksia riitti. Jopa niin paljon, että Ekreijan (Ekkerøy) lintusaarta kiertäessä kameran muistikortti pääsi harmillisesti täyttymään vaihtokortin odottaessa parkkipaikalla auton takaboksissa.
Matkan pääkohde (ainakin itselleni) oli Hornøyan legendaarinen lintusaari, joka sijaitsee Vuoreijan (Vardø) pikkukaupungin edustalla vajaan kymmenen minuutin lauttamatkan päässä. Mitättömän kokoisella saarella pesii kymmeniä tuhansia merilintuja, pääosin saaren länsipuolen kalliojyrkänteellä. Linnusto koostuu pääosin etelänkiisloista, mutta joukkoon mahtuu myös lunneja, karimetsoja, pikkukajavia, sekä hieman harvalukuisempana ruokkeja ja pohjankiisloja. Itäpuolen loivemmalla niityllä näkyi mm. meri- ja harmaalokkeja, merihanhia, sekä niitty- ja luotokirvisiä. Vaikka tiesin kyllä etukäteen minkälaiseen paikkaan olin tulossa, löi saarelle saapuminen silti ällikällä. Pesimäkielekkeen edessä tuhatpäisinä lentelevät merilinnut näkyivät jo kauas merelle lautan lähestyessä Hornøyan laituria. Paikan päällä lintuja ei pelkästään nähnyt ja kuullut, vaan lisäksi haistoi ja likipitäen tunsi mereltä saapuvien lintujen viuhuessa lähietäisyydeltä pään yli. Saarella sai kulkea vain pitkin merkittyä polkua, jolta ei tosin olisi halunnut poiketa luvankaan kanssa, sillä karimetsojen ja lunnien pesäkolot alkoivat heti polun vierestä sijaiten paikoin suoraan kulkureitin allakin. Kiislat ja kajavat pesivät äkkijyrkällä kallionseinämällä, käytännössä kosketusetäisyydellä nekin. Viiden tunnin vierailu saarella tarjosi monipuolisia kuvausmahdollisuuksia niin peruspotrettien kuin lentokuvienkin harjoitteluun, sekä ennen kaikkea upean ja ikimuistoisen elämyksen keskellä todellista lintuparatiisia.
