Muotkatunturin erämaa 2025

Tunturiylänköä Kuárvikozzâ-tunturin juurella.

 Kesän 2025 vaelluksemme kohdistui Muotkatunturin erämaahan Peltojärven ja Kuárvikozzân maisemiin. Kun Halti ja Kevo oli jo nähty, halusimme tällä kertaa kokeilla vaellusta aidossa erämaassa ilman polkuja tai huollettuja autiotupia ja käymälöitä. Olosuhteiden osalta onni ei tällä kertaa ollut myötä, mutta vaellus oli kuitenkin parhaimmillaan hyvinkin palkitseva.

Saavuimme maanantaina heinäkuun 21. päivän aamuna Kemijärven juna-asemalle, josta oli vielä neljän tunnin ajomatka Muotkatunturin erämaa-alueen itäreunalle. Muotkan Ruoktussa nautitun poronkäristyksen jälkeen aloitimme vaelluksen iltapäivän polttavassa auringossa. Hellettä oli lähes 30 astetta ja aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta, mikä teki vaeltamisesta raskasta niin koiralle kuin ihmisillekin. Toisaalta räkkä piti huolen siitä, ettei taukojakaan tehnyt mieli pitää. Tarjolla oli koko kattaus itikoita hyttysistä mäkäräisiin ja paarmoihin. Ensimmäisen päivän etappi oli linnun tietä mitattuna noin 10 km pitkä ja kulki vielä Peltojokea seurailevaa varsin selkeää polkua pitkin Lahtisen kämpälle. Loppumatkasta jännitystä lisäsi päälle osunut ukkosmyrsky, joka erämaassa herätti asiaankuuluvaa kunnioitusta, mutta selvisimme sentään vain kastumalla. Lahtisen kämppä on vain parin neliön kokoinen koppi, mutta saimme sentään ripustettua märät vaatteet kuivumaan, joten telttaan päästiin onneksi kuivissa varusteissa. Päivän lintuhavaintojen osalta keltavästäräkit, järripeipot, urpiaiset ja lapintiaiset olivat runsaslukuisia, lisäksi näimme matkan varrella muun muassa varoittelevan mustaviklon.

Mustaviklo varoittelee männyn latvassa.

Lapintiainen.

Kuumuus ei hellittänyt vielä tiistainakaan ja päivästä muodostui kokonaisuudessaan varsin raskas. Tarkoitus oli päästä Peltojärven länsirannalla sijaitsevalle hiekkarannalle, johon asettuisimme kahdeksi seuraavaksi yöksi. Olimme suunnitelleet järven kiertämistä sen pohjoispuolelta, mutta vastaan tulleet vaeltajat varoittivat maaston olevan todella hankalaa, joten päädyimme aamun aloitukseksi ylittämään Peltojoen ja lähdimme kiertämään Peltojärveä sen eteläpuolitse. Järven rantaan saapuessamme polku päättyi ja tästä lähtien saimme navigoida maastossa ilman selkeitä reittejä. Lounastauko pidettiin pienellä hiekkarannalla Kotalahden reunassa ja järven selältä tullut tuulenvire tarjosi edes hieman suojaa itikoilta. Uiminen maistui jo tässä kohtaa helteisen aamun jälkeen. Iltapäivän etapilla kuumuuden ja hyönteisten lisäksi vaikeuskerrointa nosti maasto, joka etenkin loppupäässä oli lähinnä suota. Pääsimme kuitenkin lopulta määränpäähämme Karhuojan suulle ja saimme nauttia ansaitusta iltauinnista todella komealla hiekkarannalla, josta aukeni hieno tunturimaisema järvenselän yli. Peltojärven 300 metriä pitkä hiekkaranta kirkkaine vesineen ja tasaisine telttapaikkoineen oli todellinen erämaan helmi, jota voi suositella kaikille Muotkatunturin alueella retkeileville. Mainitsemisen arvoisiin lintuhavaintoihin matkan varrelta kuuluivat muun muassa riekkopariskunta, ampuhaukka ja isolepinkäinen, nisäkäspinnat saatiin metsäjäniksestä ja ketusta. 

Uimatauko Kotalahden reunalla. Kuva: Jenna Lackbergh

Peltojärven aaltoja. Taustalla vasemmalla näkyy Peltoaivi. Tunturin oikea reuna laskee jokilaaksoon, josta päivän etappi käynnistyi.

Karhuoja puhkoo hiekkarannan laskiessaan Peltojärveen.

Aurinkoranta pohjoiseen tyyliin.

Keskiviikkona, joka sattui olemaan myös 30. syntymäpäiväni, jätimme teltan paikalleen ja vaelsimme huomattavasti kevennetyillä varusteilla erämaa-alueen korkeimmalle huipulle Kuárvikozzâlle, Kävely ilman kantamuksia oli edellispäivän jälkeen tervetullutta ja noin kymmenen kilometrin siirtymä tunturille taittui ilman vaikeuksia, vaikka paikoin sopivaa reittiä saikin kivikkoisilla rinteillä hieman etsiä. Nousimme Kuárvikozzâlle tunturin itärinteeltä jyrkähköä, mutta suhteellisen helppokulkuista väylää pitkin. Huipulta aukesi upea tunturien ja järvien kirjoma maisema, joka oli ehdottomasti nousun arvoinen. Koska tunturilla on vain yksi varsin selväpiirteinen huippu, joka samalla on alueen korkein, jatkui samanlainen erämaamaisema joka suuntaan täydet 360 astetta, mikä entisestään korosti hienoa vaikutelmaa. Kokemuksen kruunasi esiaikuinen maakotka, joka kaarsi hienosti ylitsemme juuri huipulle päästyämme. Tunturin laella kohtasimme myös kaksi muuta vaeltajaa, joiden kanssa huipulle oli noussut toinen koirakin. Yleisesti ihmismäärät Muotkatuntureilla olivat ymmärrettävästi huomattavasti pienempiä kuin Lapin kansallispuistojen merkityillä reiteillä. Tiistaina ja keskiviikkona kohtaamamme neljä ihmistä olivat koko vaelluksen ainoat ihmiskontaktimme. Näiden lisäksi näimme muita ihmisiä selvästi pidemmältä etäisyydeltä kolmeen otteeseen. Telttapaikoillamme ei näkynyt yhtenäkään iltana ketään muuta. Takaisin Peltojärvelle palattuamme nautimme taas iltauinnista ja päivällistäkin päästiin syömään teltan ulkopuolella järvenselän tuulenvireen pitäessä hyönteisten määrän siedettävänä.

Kuárvikozzâ kohoaa tunturikoivikon takana.

Muotkatunturin erämaan ikoninen tunturijärvimaisema Kuárvikozzân huipulta kaakon suuntaan.

Maakotka.

Maariankämmekkä Karhuojan rannalla.

Torstaina oli edessä kääntyminen ja paluu takaisin Peltojoen varrelle. Tiistain reittivalinnoista oppineena valitsimme reittilinjamme tällä kertaa hieman kauempaa rannasta. Vaikka matkaa tuli jonkin verran lisää, onnistuimme pienentämään suoetappien määrää, mikä teki matkanteosta huomattavasti mukavampaa. Valitettavasti hyttysiä riitti kuitenkin tälläkin kertaa, eikä lämpötilakaan ollut varsinaisesti optimaalinen, vaikka kaikista kovimmat helteet olivatkin jo jääneet taakse. Koira alkoi kolmen päivän vaeltamisen jälkeen osoittaa uupumisen merkkejä ja illan telttapaikka päädyttiin lopulta etsimään kohdasta, jossa lyhytjalkaisin vaeltaja totesi saaneensa tarpeekseen kävelemisestä ja kävi ykskantaan mättäälle makaamaan. Vierestä löytyi onneksi jotakuinkin tasainen alusta teltalle.

Vaeltajat Peltojärven rannalla. Kuva: Jenna Lackbergh.

Tylli.

Perjantaina jäljellä oli enää vajaan kymmenen kilometrin aamuetappi takaisin parkkipaikalle, jälleen merkittyä polkua pitkin. Itikoita riitti vielä viikon viimeisellekin päivälle, mutta niin ihmiset kuin koirakin etenivät sujuvasti ja auton luo päästiin ajoissa, jotta ehdimme nauttia vielä paluumatkan varrella Ivalossa pizzat ja jäätelöt ennen auton lastaamista paluujunaan. Kokonaisuudessaan vaellus oli olosuhteiden takia helteiden ja itikoiden myötä varsin raskas. Kyseessä oli meille ensimmäinen kerta täysin poluttomassa erämaassa ja kokemus oli vaihteleva. Parhaimmillaan maastossa suunnistaminen ja reittien valitseminen täysin vapaasti oli vapauttavaa ja palkitsevaa, mutta toisaalta vaikeasti ennakoitavaa ja esimerkiksi suoalueiden sijainnin ja laadun sekä maaston kuljettavuuden arviointi 1:60000 -mittakaavan kartalta oli välillä täysin toivotonta. Maastosta löytyi aina silloin tällöin vaihtelevan selväpiirteisiä reittejä, joita ovat kulkeneet porot ja varmasti paikoin ihmisetkin. Näitä polkuja ei kuitenkaan kannata sokkona seurata, sillä ne vievät välillä minne sattuu ja saattavat loppua täysin yllättäen. Polkujen puute ja ihmisten vähyys edesauttoi erämaatunnelmaan pääsemistä, mitä entisestään korosti yksityisyys myös majoittuessa. Maisemat kirkkaine puroineen, tuntureineen ja vanhoine kitukasvuisine koivikoineen olivatkin Lappia parhaimmillaan! Lapin lintujakin päästiin taas ihailemaan maastossa joka päivä. Erityisesti lapintiaisilta, urpiaisilta ja keltavästäräkeiltä ei voinut välttyä. Jyrsijöitä emme havainneet kertaakaan, mikä selittänee myös petolintujen vähäisyyttä. Sammakoita näkyi maastossa sen sijaan yllättävän paljon. Yllättäen emme nähneet erämaassa myöskään ainuttakaan poroa, vaikka paluumatkalla niitä riitti nelostien varrella enemmän kuin tarpeeksi. Reissun hienoimmaksi lintuhavainnoksi jäi kiistatta Kuárvikozzân majesteettinen maakotka!

Liro.

Erämaan poluilla. Kuva: Jenna Lackbergh.