Heinäkuun lopussa pääsin toteuttamaan yhden kohdan toivelistaltani, kun vaelsimme yhdessä Jennan kanssa 55 kilometrin matkan Kilpisjärveltä Suomen korkeimpaan kohtaan Haltin huipulle ja takaisin. Mukana matkassa oli myös 2-vuotias Cairninterrieri θ. Reissupäiväkirja kokoaa yhteen kuvia ja muistoja matkalta.
Päivä 1, Kilpisjärvi-Saarijärvi 12 km
Junassa vietetyn yön ja kolmen tunnin ajomatkan jälkeen saavuimme Kilpisjärvelle iltapäivällä noin kello neljän aikaan. Viimeisen sisällä syödyn aterian ja lopullisten lähtövalmistelujen jälkeen matkaan päästiin puoli kuudelta ja ensimmäinen etappi häämötti Saarijärvellä 12 kilometrin päässä. Sää tunturissa oli viileä ja tuulinen, eikä sateeltakaan vältytty. Kuurot olivat kuitenkin kevyehköjä ja lyhytkestoisia, joten vaellussää oli kelvollinen.
Lapin lintulajeihin päästiin tutustumaan heti alkumatkasta, kun ensimmäiset sinirinnat nähtiin jo ensimmäisellä nousulla parkkipaikalta Čáhkáljávrelle. Heinäkuun lopulla tunturikoivikot ovat täynnä sinirintojen maastopoikasia, joita näkyikin reissun jokaisena päivänä. Toinen reissun vakiolajeista oli kapustarinta, jonka vihellykset kaikuivat liki jokaisen tunturin rinteillä. Muita ensimmäisen päivän aikana havaittuja lajeja olivat muun muassa lapinsirkku, kivitasku, niittykirvinen, urpiainen ja lapinsirri sekä illalla Saarijärvellä kalastellut lapintiira.
Ensimmäinen etappi osoittautui odotettua raskaammaksi ja matkaan mahtui lukuisia etenemistä hidastavia kivikoita sekä jonkin verran nousua mutaisessa maastossa. Pahimman nousun taituttua reitti poikkesi muutaman kilometrin ajaksi Norjan puolelle, jonka jälkeen polku kiersi Čoahppejávren kivikkoisia rantoja pitkin Saarijärven autiotuvalle. Perillä olimme kello kymmenen maissa ja teltan pystytyksen sekä ruoanlaiton jälkeen nukkumaan päästiin reilusti puolenyön jälkeen. Jylhä erämaaluonto teki raskaan päivän jälkeen vaikutuksen, ja piiskaava tuuli sekä tuntureiden yli uhkaavina vyöryvät pilvet varoittelivat jo seuraavien päivien koettelemuksista.
Päivä 2, Saarijärvi-Meekonjärvi 19 km
Myöhäiseksi venyneestä avauspäivästä huolimatta pääsimme matkaan yhdeltätoista aamupäivällä, mikä oli tarpeen, sillä tiedossa olisi selvästi pidempi 19 kilometrin päivämatka. Toisen päivän etappi osoittautui alun nousun jälkeen edellispäivää helpommaksi ja matka päivän välietapille taittui vauhdikkaasti. Lounaspaikaksi valikoituneelle Kuonjarjoelle laskeutuessamme pääsimme ensimmäistä kertaa matkan aikana kulkemaan lyhyen pätkän lumen päällä. Vaikka heinäkuu oli lopuillaan, oli lunta paikoin paksumpi kerros kuin Helsingissä koko talvena. Ruoanlaiton ohessa Kuonjarjoen rantakivikoissa näkyi muutamia pulmusia sekä ensimmäinen poro sitten Kilpisjärveltä lähdön. Aiemmin aamupäivällä vastaan oli tullut mm. tyllejä ja muutama kalalokki.
Erinomaisesti ajoitettu lounastaukomme osui päällekkäin päivän rajuimman sadekuuron kanssa ja saimme onneksemme nauttia ruokamme Kuonjarjoen autiotuvassa kastumatta. Syötyämme oli sade ehtinyt tauota ja pääsimme kauniissa kelissä taittamaan päivän toista kymmenen kilometrin etappia, joka osoittautui vielä edellistäkin helpommaksi. Polku oli pääosin helppokulkuista ja päivän suurimman haasteen tarjosivat muutamat tulvivat kahlaamot, joista niistäkin selvittiin kunnialla kiviä pitkin hyppien ja paljain jaloin kahlaten. Uuvuttavan avauspäivän jälkeen sujuvampi toinen päivä oli helpotus, ja mielialat olivat korkealla saapuessamme Meekonjärven häikäisevän kauniille leiripaikalle. Saivaaran, Meekonvaaran ja Ánnjaloanjin jyrkkärinteiset tunturit reunustivat vehreää laaksoa, jonka keskellä matalan puuston reunustama Bierfejohka laski kirkkaaseen Meekonjärveen. Kirsikkana kakun päälle juuri esiin tullut aurinko valaisi maisemaa, jonka täytyy olla yksi hienoimpia maailmassa.
Laskeutuessamme laaksoon meidät toivotti tervetulleeksi tunturinhuippujen yllä kaarrellut piekana. Teltan pystytyksen ja ruokailun jälkeen lyhyt kierros jokea reunustavissa pusikoissa tuotti havainnot nuorista sinirinnoista, niittykirvisistä, urpiaisista ja pajulintupoikueesta. Suojaisassa ja kosteassa ympäristössä viihtyivät myös hyttyset, joita oli nyt ensimmäistä kertaa vaelluksemme aikana liikkeellä paljon.
Päivä 3, Meekonjärvi-Pihtsusjärvi 12 km
Kolmannen päivän etappi oli lyhyempi, vain 12 kilometrin mittainen siirtymä Meekonjärveltä Pihtsusjärvelle, josta käsin Haltin huippu olisi päiväreissulla saavutettavissa. Haltin juurellakin olisi ollut leiriytymismahdollisuus, mutta olimme päättäneet jättää viimeisen leiripaikkamme kauemmas Haltista minimoidaksemme rinkkojen kanssa kuljettavan matkan, mikä osoittautui järkeväksi päätökseksi. Korpit ja piekanat saattelivat meidät aurinkoisessa säässä matkaan Meekonvaaran juurelta lähteneelle reitille, joka oli jälleen astetta hidaskulkuisempi ja raskaampi. Taas tuli huomattua, että matkan pituus kilometreinä ei kerro yhtään mitään sen vaativuudesta, 20 kilometriä polkua pitkin helpossa maastossa voi tuntua paljon kevyemmältä kuin 10 kilometriä kivikossa. Maisemat olivat kuitenkin edellispäivien tapaan kirkkaiden vesien ja jylhien tunturien äärellä upeita.
Matkan puolivälin tienoilla pääsimme ihastelemaan reitin merkittävintä nähtävyyttä Haltin ohella, Suomen suurimpiin vesiputouksiin kuuluvaa Pihtsusköngästä. Vajaa 20-metrinen vesiputous tarjosi komeat puitteet lounastauolle ja saimme samalla seurata koskikaran puuhastelua joen kuohuissa. Päivän muihin lintuhavaintoihin lukeutuivat mm. kuikka, lapinsirrit, tyllit ja niittykirviset, joiden joukosta yritin tuloksetta etsiä edes yhtä lapinkirvistä.
Perillä Pihtsusjärvellä keli oli tuulinen, mikä hankaloitti teltan pystytystä, mutta piti hyttyset loitolla. Kivisestä maastosta huolimatta löysimme rannasta teltalle riittävän tasaisen paikan ja pääsimme vetäytymään ajoissa yöpuulle tuulen ravistellessa telttaa ja Haltin huipun häämöttäessä pohjoisessa.
Päivä 4, Pihtsusjärvi-Halti-Pihtsusjärvi 24 km
Neljäntenä päivänä koitti reissun kohokohta, Haltin huiputus. Päivämatka oli pisin koko reissulla, mutta pääsimme pitkästä aikaa kulkemaan kevein kantamuksin, kun mukaan otettiin vain välttämättömät ruoanlaittovälineet ja kamera muiden varusteiden jäädessä valmiiksi pystytettyyn telttaan Pihtsusjärvelle. Eteneminen ilman 20 kilon rinkkaa oli odotetun helppoa ja myös Haltille vievä polku oli pääosin helppokulkuista. Matka Haltin juurelle taittui vaivattomasti, mitä nyt hyttyset aiheuttivat tyynellä säällä alkumatkasta pientä kiusaa. Lyhyen evästauon jälkeen oli aika aloittaa varsinainen nousu, mikä sekin sujui kaikin puolin kevyesti yli puoleenväliin saakka. Nousu oli alkumatkasta melko loivaa ja koira pääsi viilentämään itseään muutamissa lumiläikissä. Noin puolenvälin jälkeen rinne muuttui hankalammaksi rakkakivikoksi ja etenkin kivenlohkareita pitkin edetty loppunousu tunturin huipulle oli varsin jyrkkä, mikä tuntui seuraavina päivinä itse kunkin jaloissa ja tassuissa. Kapuaminen kuitenkin palkittiin, kun noin nelisen tuntia liikkeellelähtömme jälkeen saavutimme Suomen korkeimman kohdan Haltin rinteellä 1324 metrin korkeudella merenpinnasta.
Kirjoitettuamme nimemme korkeinta kohtaa merkitsevän rajapyykin viereen sijoitettuun päiväkirjaan ja otettuamme pakolliset turistikuvat, pääsimme ihailemaan laajalle aukeavaa karua tunturimaisemaa. Etenkin muutaman kymmenen metrin päässä sijainneelta seitsemän metriä korkeammalta Norjan puoleiselta Haldičohkkan huipulta avautui todella upea näköala kohti lumihuippuista Skandien vuoristoa Jäämeren rannalla.
Tuulen käytyä liian kylmäksi suuntasimme takaisin kohti Pihtsusjärveä. Kun huipun kivikosta oli selvitty ehjin jaloin, oli matka alas järvelle helppoa laskettelua. Matkalla ehdimme katsella pitkälti samoja lintulajeja kuin aikaisempinakin päivinä, ainakin niittykirvinen, tylli, lapinsirri ja kapustarinta esiintyivät alueella runsaslukuisina. Tuntureiden huippuja oli sivunnut taas yksi piekana ja teltan edessä Pihtsusjärvellä uiskenteli allipari.
Päivä 5, Pihtsusjärvi-Meekonjärvi 12 km
Viidentenä päivänä aloitimme paluun kohti Kilpisjärveä. Päivän matka jouduttiin yhden taukopäivän jälkeen taittamaan jälleen rinkkojen kanssa, joskin osa painosta oli jo tässä vaiheessa reissua pudonnut pois ruokatarvikkeiden kulumisen seurauksena. Pihtsusjärven ja Meekonjärven välinen etappi oli etelään päin kuljettuna laskupainotteinen ja siten jonkin verran kevyempi kuin menomatkalla. Päivä oli kuitenkin vaelluksen siihen asti kuumin ja lämpötila nousi auringon paistaessa pariin kymmeneen asteeseen. Viilennystä matkalla tarjosivat kallioseiniltä suihkuavat tunturipurot ja perillä jalkojen huuhtelu Bierfejohkassa. Meekonjärven kohdalla kaksi piekanaa jahtasi merikotkaa Meekonvaaran huipun yllä. Päivän lopuksi oli taas aikaa kierrellä lintujen perässä tyynen illan hyttyshelvetissä, mutta rantapusikoista ei sen kummempia havaintoja tullut, uusina lajeina järripeippo ja pajusirkku.
Päivä 6, Meekonjärvi-Saarijärvi 19 km
Myös kuudes päivä oli aurinkoinen ja kuuma, ja päivän aloittava viiden kilometrin nousupätkä oli Haltin-nousun kipeyttämällä akillesjänteellä tuskaista taistelua. Kun aamupäivän ylämäki oli taitettu, oli reitti kuitenkin juuri niin helppo kuin muistimmekin ja iloksemme vesi kahlaamoissa oli viikon aikana laskenut sen verran, että joista päästiin turvallisesti yli kenkiä riisumatta. Mielialaa nostattivat myös mukavat elämänpinnat, kun meitä viiden päivän ajan sitkeästi vältelleet Lapin linnut alkoivat vihdoin näyttäytyä. Aamupäivän etapilla vastaan tuli ensin kahteen kertaan keräkurmitsa jälkikasvunsa kanssa. Näistä ensimmäinen oli jo lähes täysikasvuisen linnun kokoinen, mutta toinen vasta hyvin nuori poikanen.
Toinen elis tuli illalla Saarijärveltä, kun autiotuvan takaa löytyi riekko hiekkakylpyä ottamasta. Naaraslintu olisi elinympäristönsä puolesta voinut olla kiirunakin, mutta paljastui paksun nokan ja myöhemmin yöllä kuullun äänen perusteella riekoksi, minulle uusi laji joka tapauksessa. Kahden eliksen aurinkoista päivää oli hyvä juhlistaa kylvyllä luonnon omassa kylmäaltaassa, joka tarjosi virkistystä hikisen päivän jälkeen. Muita päivän aikana havaittuja lajeja olivat muun muassa merikotka, punajalkaviklo, lapintiira ja kuikka. Lisäksi Kuonjarjoen autiotupaa vastapäätä näimme jälleen pulmusia ja Kuonjarjoessa yllättäen mitään pelkäämättömiä rautuja, jotka pintoivat lähes kosketusetäisyydellä vesipulloa täyttäneestä kulkijasta.
Päivä 7, Saarijärvi-Kilpisjärvi 12 km
Vaellus saatiin päätökseen seitsemäntenä päivänä, joka oli vielä entisiäkin kuumempi. Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, mutta ravintola-aterian motivoimina jaksoimme taittaa viimeisen, tähän suuntaan laskupainotteisen, etapin lähes tuntia nopeammin kuin menomatkalla. Kilpisjärvellä saimme nauttia muutaman tunnin ajan ansaituista poroburgereista ja levosta, ennen kuin Markus saapui bussilla Rovaniemeltä ja lomamme jatkui vielä muutaman päivän lajikalastusreissulla, josta lisää tarinaa luvassa myöhemmin. Kalareissun ohessa havaittuja viikolle uusia lintulajeja olivat muun muassa Saanajärvenlompolon kaakkuri poikasineen, Hetan metsien lapintiaiset ja Rovaniemeltä ennen junan lähtöä bongattu pähkinähakki.
Yhteenvetona reissusta on mainittava, että Käsivarren Lappi on ehdottomasti hienoin paikka, missä olen koskaan käynyt. Jylhän karut tunturit ja joka puolella virtaava kristallinkirkas vesi ovat muovanneet erämaahan uskomattoman upeita ja moninaisia paikkoja, joissa alueen omintakeinen luonto kukoistaa. Kokemuksen vaikuttavuutta lisää epäilemättä se, että maisemat on koettu jalkaisin kulkemalla ja luonnon keskellä majoittumalla. Tänne on palattava joskus uudestaan.
PS. Yksi matkan kohokohdista oli spontaanisti havaittu nuori tunturihaukka, joka sykähdytti syöksymällä juuri kuvaamani punakylkirastaan perään saalistusyrityksessään kuitenkaan onnistumatta. Hieno havainto upeasta linnusta nousee lähelle kärkeä omien lintuhavaintojeni listalla. Lajin arkaluonteisuudesta johtuen tarkka havaintopaikka jätetään salaisuudeksi, todettakoon vain, että lintu nähtiin heinä-elokuun vaihteessa Enontekiön kunnan alueella.
