Syyskuussa 2021 koronatilanne Suomessa ja Euroopassa oli helpottunut siinä määrin, että pääsin tekemään ensimmäisen ulkomaanmatkan reiluun kahteen vuoteen. Kohdemaa oli sama kuin edelliselläkin kerralla, nimittäin Norja, ja mukana reissulla olivat Jenna, Markus ja vanhempani. Tarkempi määränpäämme oli Senjan saari Norjan pohjoisrannikolla, jotakuinkin samalla leveyspiirillä Kilpisjärven kanssa, jossa myös pysähdyimme paluumatkalla.
Lähdimme matkaan perjantaina 17.9, ensin yöjunalla Pasilasta Kolariin, minkä jälkeen jatkoimme autolla Käsivarrentietä pohjoiseen ja rajan yli Lyngenin alueelle. Reitin varrella saimme nauttia Käsivarren kauniista maisemista ja komeasta ruskasta. Kirkkaankeltaisten tunturikoivikoiden lisäksi auton ikkunasta näkyi muun muassa yksittäisiä muutolle valmistautuvia laulujoutsenia, piekana sekä lajilleen tunnistamatta jäänyt kotka. Ensimmäiseen määränpäähämme Steindalin laaksoon Lyngen-vuonon rannalle saavuimme lauantai-iltana. Vietettyämme paikallisessa vuokramökissä yhden yön, vierailimme sunnuntaina Steindalsbreen jäätiköllä, jonka reunalle päästäksemme nousimme jäätikön sulamisvesistä muodostuvaa puroa myötäillen noin 500 metrin korkeuteen häikäisevän hienon ruskan värjäämän laakson läpi. Puron varrella lenteli koskikara ja tunturikoivuissa hyörivät hömötiaisten porukat. Jyrkkärinteisten vuorten reunustama jäätikön reuna oli kunnioitusta herättävä näky, mutta samalla kouriintuntuva muistutus pohjoisen luonnon hauraudesta. Maahan lyödyt merkkipaalut havainnollistivat miten nopeaa vauhtia jäätikkö hupenee ilmaston lämmetessä. Vuoden 1998 jälkeen jäätikön raja on alle 25 vuodessa vetäytynyt useamman sadan metrin verran. Illaksi jatkoimme Senjalle, jossa majoituimme saaren länsiosaan Hamniin. Rannalla sijaitsevan mökkimme terassilta saimme ihailla Pohjois-Atlantin kristallinkirkasta vettä, jossa näkösyvyys on helposti parikin kymmentä metriä. Illalla rannan editse lensi merikotka ja rannan tuntumassa kierteli pyöriäinen.
Maanantaina suuntasimme heti aamusta saaren pohjoisosiin Fjordgårdin kylään, jossa sijaitsee Senjan tunnetuimpiin nähtävyyksiin lukeutuva 639 m korkea teräväpiirteinen Seglan vuori. Seglalle kiivetessämme nousimme ensin parinsadan metrin korkeuteen merestä nousevalle harjanteelle, josta alkoi varsinainen loppunousu harjanteen jyrkentyessä ja kaventuessa kohti Seglan terävää huippua. Ylhäällä odottivat jylhät maisemat suoraan merestä nousevien jyrkkien vuorenrinteiden kirjoman rannikon ylle. Myös sää oli kaunis ja muutama merikotka kierteli kirkkaalla taivaalla Seglan huipun yllä. Paluumatkalla näimme lisäksi kiirunoiden porukan sekä muutamia sepelrastaita. Paikallisella grillillä nautitun lounaan jälkeen kiipesimme pienemmällä porukalla vielä viereiselle Hestenin vuorelle, jonka huipulta aukeaa kuuluisa näkymä Seglalle. Polku Hestenille oli yleisesti hieman aamupäivän nousua kevyempi lukuunottamatta erittäin jyrkkää loppupätkää vuoren huipun tasanteelle. Hesteniltä saimme ihaillaa ikonista Senja-maisemaa, jossa kruununa komeili Segla, jonka äkkijyrkkien seinämien rajaama todellinen muoto hahmottui paremmin vasta pohjoisesta päin katsottuna.
Tiistain vaelluksen kohteeksi valikoitui 632 m korkea Husfjelletin vuori, jonka jylhät maisemat ja jyrkät kallionkielekkeet edustivat jälleen tyypillistä Senjaa. Reitti alkoi nousulla hieman matalammalle Sommerdalenin kukkulalle, jonka jälkeen tunturiylängöllä sijaitsevan suon läpi ja lopuksi tasaisesti terävöityvän ja jyrkkenevän rinteen harjalla kohti teräväpiirteistä huippua. Kokonaisuudessaan reitti oli kuitenkin hieman edellispäivän jyrkkiä nousuja helpompi. Ylhäällä suoraan merestä kohoavan jyrkänteen laelta odottivat taas päätähuimaavat maisemat sekä yllättäen kovaksi yltynyt tuuli. Rinteiden päällä kierteli korppeja sekä kaksi muutto-/tunturihaukkaa. Koska selvisimme Husfjelletiltä odotettua nopeammin ja seuraavaksi päiväksi oli luvattu sadetta, joka käytännössä estäisi ainakin jyrkimmillä reiteillä kulkemisen, päätimme nousta iltapäivällä vielä hieman matalammalle Sukkertoppenille. Majapaikkamme vieressä sijainnut 456 m korkea vuori tarjosi kenties matkan palkitsevimman vaelluksen. Kevyen alun jälkeen erittäin jyrkkää vuorenseinämää pitkin huipun kapealle tasanteelle kiemurrellut polku oli juuri sopivan haastava ja maisemat jälleen häikäiseviä. Yhdellä puolella kirkkaansininen meri aukeni lähes suoraan jalkojen alla, toisella komeilivat jo tutuksi tulleet vuorenrinteet ruskan värjäämine laaksoineen ja kirkkaine tunturilampineen. Huipulle päästyämme löysimme viereiseltä vuorenrinteeltä kielekkeen päällä päivystäneen merikotkan ja pari sepelrastasta.
Keskiviikon suunnitelmissa oli turskan ja ruijanpaltaan kalastusreissu, joka kuitenkin jouduttiin perumaan kovan tuulen takia. Yritimme sen sijaan kalastaa rannalta käsin, mutta heikoin tuloksin, joten päivä käytettiin lopulta pääasiassa edellisiltä retkiltä palautumiseen. Hamnin lahdelmassa uiskenteli koko päivän ajan muutamia hylkeitä, lisäksi aamulla isokoskeloparven seurassa viihtyi talvipukuinen riskilä. Illalla kiikaroimme Markuksen kanssa rantakallioilta merisirrejä, karimetsoja ja pikkukajavia kurjassa kelissä.
Torstaina vierailimme Ånderdalenin kansallispuistossa, jossa valitsimme vaihteeksi reitin, johon ei sisältynyt juuri lainkaan nousua. Polku Tranøybotnista Åndervatnetin järvelle kulki suomaisemissa, joista saimme nauttia edellispäivän myrskyn jälkeen taas aurinkoisessa säässä. Ånderdalenin suot ja matalakasvuiset koivikot ja männiköt muistuttivat paljon suomalaista luontoa ja tarjosivat vaihtelua aiempien päivien vuoristonäkymille. Illaksi ajoimme takaisin Kilpisjärvelle, jossa majoituimme hotelli Tundrean mökkeihin Kilpisjärven rannalle.
Perjantaina vaelsimme kolmen valtakunnan rajapyykille Mallan luonnonpuiston länsiosaan. Reitti Suomen, Ruotsin ja Norjan rajapisteelle kulki hieman puurajan yläpuolella Pikku- ja Iso-Mallan tunturien välistä. Matkalla ohitimme muun muassa Iso-Mallan rinnettä alas virtaavan näyttävän Kitsipitouksen. Syksy oli Kilpisjärven korkeudella edennyt huomattavasti pidemmälle kuin rannikolla ja iso osa lehdistä oli jo pudonnut puista. Saimme ihailla komean punaista maaruskaa, joka ylempänä peittyi osittain tuoreen lumen alle. Lämpötila oli lähellä nollaa ja koko päivä oli sateinen, joten päätimme nauttia retkilounaan tuulensuojassa Kuohkimajärven autiotuvalla. Loppusyksyn tunturi oli lähes täydellisen hiljainen, saapuvaa talvea uhmasivat lähinnä yksittäiset niittykirviset ja järripeipot, sekä räkättirastaat, joiden joukosta löysimme muutaman sepelrastaankin. Puurajan alapuolella pyöri urpiaisia, pajusirkkuja ja hömötiaisia, ja paluumatkalla näimme nopeasti myös pienikokoisen jalohaukan. Kilpisjärvelle palattuamme kävimme Markuksen kanssa tunturikoivikossa liikkuvaa urpiaisparvea tarkemmin läpi ja löysimmekin parvesta muutamia tundraurpiaisia. Kokonaisuudessaan perjantain etappi rajapyykille ja takaisin oli selvästi viikon pisin, mutta myös huomattavasti Norjan reittejä helppokulkuisempi. Ensilumen peittämässä ja ruskan värjäämässä tunturissa kulkeminen oli taas yksi uusi vaikuttava kokemus. Hienoja ovat maisemat Suomenkin puolella rajaa!
Reissun viimeisenä päivänä nousimme vielä Saana-tunturille 1029 m korkeuteen, joskin korkeuseroa Kilpisjärven tasolta kertyi vain viitisen sataa metriä. Lauantaina ei enää satanut, mutta sää oli edelleen kolea ja matalalla roikkuvat pilvet peittivät alleen koko tunturin laen. Noin puolet noususta kuljettiin pilven sisällä ja näkyvyys oli käytännössä nollissa. Huippua kohti sumu tiivistyi hyiseksi vesi- ja räntätihkuksi, ja koska maisemakin jäi täysin piiloon, käännyimme huipulle päästyämme nopeasti takaisin paluumatkalle. Kehnosta kelistä huolimatta suositulla reitillä oli paljon muitakin liikkujia, ja polun varrella tuli vastaan kymmeniä ihmisiä. Tunturissa näkyi pitkälti samoja lintuja kuin edellispäivänäkin, listan jatkoksi näimme myös punakylkirastaan, leppälinnun ja lapintiaisen. Paluumatkalla polun varren lumipeite oli paikoin mustanaan kiirunoiden jalanjälkiä ja lintujen ääniäkin kuului muutamaan otteeseen. Näköhavaintoa emme yrityksestä huolimatta saaneet, mutta kyseessä oli joka tapauksessa uusi Suomenpinna itselleni! Kilpisjärvelle palattuamme pakkasimme tavaramme ja suuntasimme lounaan jälkeen kohti Kolarin juna-asemaa ja etelää. Hieno reissu oli saatu päätökseensä ja pohjoisen maisemat olivat jälleen tehneet lähtemättömän vaikutuksen. Käsivarren Lapin valmiiksi komeat maisemat tuntuivat todella heräävän eloon ruskan värjätessä tunturien rinteet, ja Norjan puolella rajaa maisema muuttuu vielä dramaattisesti loivapiirteisten tuntureiden vaihtuessa jyrkiksi vuoriksi, jotka kohoavat suoraan kirkkaansinisestä merestä. Taas tuli todettua, että pohjoinen luonto jaksaa sykähdyttää kerta toisensa jälkeen!
Comments