Huimat Huippuvuoret

Huippuvuorten karua vuoristomaisemaa Trollsteinen-huipun harjanteella.

Huippuvuoret on Norjalle kuuluva saariryhmä Pohjoisellä jäämerellä puolimatkassa Norjan rannikolta pohjoisnavalle. Alue tunnetaan ennen kaikkea karusta luonnostaan, hiilikaivoksistaan ja tutkimusasemistaan. Me pääsimme vierailemaan näillä arktisen alueen ainutlaatuisilla saarilla elokuussa 2025.

Jo lentokoneesta käsin saimme ihailla Pohjoisen jäämeren keskeltä nousevia jylhiä vuoria. Karua maisemaa peittivät merta kohti työntyvät jäätiköt, joiden seasta pilkistävien vuorenhuippujen rinteet olivat loppukesästä jo pääosin lumettomia. Maisema vaikutti lähes täysin kasvittomalta ja vain rinteiden matalimmissa osissa erottui vihertävää väriä ja matalaa heinäkasvustoa. Puita Huippuvuorilla ei kasva ollenkaan. Koneen kaartaessa kohti kiitorataa ehdimme nähdä ikkunasta myös reissun ensimmäisen valaan. Laskeuduttuamme huomio kiinnittyi erityisesti tasaisiin vuorenhuippuihin. Pää"kaupunki” Longyearbyenin ympäristössä eroosio on kuluttanut vuorten huiput lähes kauttaaltaan tasaisiksi, vaikka muualta Huippuvuorilta löytyy toki Spitsbergen-saaren nimenkin mukaisia teräviä huippuja, erilaisten geologisten prosessien muodostamina. Pohjoisen lintulajiston rajalliseen tarjontaan päästiin tutustumaan heti ensimmäisenä iltana kaikkialla runsaiden pikkukajavien, isolokkien ja lapintiirojen myötä. Lisäksi havaitsimme riskilöitä, merisirrejä, sekä merikihun ja pulmusen.

Adventtoppenin ja Hiorthfjelletin tasaiset huiput Longyearbyenin vastarannalla.

Isolokki lennossa Longyearbyenin kylää vasten.

Ensimmäiselle täydelle matkapäivälle suunniteltu veneretki Nordenskiöldinjäätikölle jouduttiin valitettavasti perumaan kovan tuulen takia. Peruuntuminen oli pettymys, mutta onneksi pääsimme vesille vielä myöhemmin matkan aikana. Vaihtelevat ja vaikeasti ennakoitavat olosuhteet ovat Huippuvuorille tyypillisiä ja tuulia lietsoivat nyt myös poikkeuksellisen korkeat lämpötilat. Vuorokauden ylin lämpötila jää Huippuvuorilla heinäkuussakin tyypillisesti alle kymmeneen asteeseen, mutta matkamme aikana mittari näytti korkeimmillaan lähes kahtakymmentä astetta. Veneretken korvaavalla kävelyllä pääsimme ihailemaan Longyearbyenin ympäristön ja Adventfjordenin vuonon näkymiä. Ylärinteestä katsottuna erottui selvästi, miten sisämaasta virtaava kuraisen ruskea sulamisvesi sekoittui Longyearbyenin edustalla kirkkaan turkoosiin Pohjoiseen jäämereen. Vaikka Huippuvuorten maisema on kaukaa katsottuna lähes täysin vailla vehreää, pilkisti yksittäisiä heiniä ja kukkakasveja esiin sieltä täältä. Kukkia löytyi yllättävän karuista ja korkeistakin paikoista paljaan tunturikivikon seasta. Reissulle uusina lintulajeina päivän aikana havaittiin mm. lyhytnokkahanhia, kaakkureita, tylli, vesipääsky sekä myrskylintuja. 

Jäätiköiltä ja vuorilta valuvat mutaiset sulamisvedet sekoittuvat Adventfjordenin vuonossa Pohjoisen jäämeren turkoosiin veteen.

Huippuvuorilla on ollut hiilikaivoksia 1800-luvun lopulta lähtien ja hiilen kuljettamiseen tarkoitetut köysiradat hallitsevat maisemaa Longyearbyenin ympäristössä. Norja lakkautti alueen viimeisen toiminnassa olleen hiilikaivoksen vuonna 2025.

Toisena päivänä tuuli oli hieman rauhoittunut ja pääsimme vihdoin vesille! Tarkoituksena oli päästä ihailemaan mereen laskevan jäätikön reunaa ja etsiä suuren Isfjorden-vuonon rannalta lepäileviä mursuja. Longyearbyenin satama-altaassa ja sen edustalla näkyi lähinnä sukeltelevia riskilöitä ja liiteleviä myrskylintuja, mutta heti Adventfjordenin suojista poistuttua alkoi merellä näkyä pikkuruokkeja, lunneja ja pohjankiisloja. Mursut olivat valitettavasti kadonneet tavallisilta paikoiltaan, joten tyytyminen oli jäiden seassa sukeltelevaan norppaan. Maisemat sen sijaan eivät tuottaneet pettymystä. Saimme ihailla lähietäisyydeltä Nansen- ja Borebreen -jäätiköiden reunaa, joka työntyi paksuna patjana sisämaasta rantaan ja putosi jyrkkänä 50 metrin korkuisena seinämänä suoraan mereen. Pääsimme itsekin todistamaan useampaan kertaan, kuinka jäätiköstä äänekkäästi irti paukahtanut pala putosi kovan metelin saattelemana mereen. Huippuvuorten jäätiköt ovat maailman mittakaavassa verrattain nuoria, vain noin 4000 vuoden ikäisiä. Muun maailman tapaan jäätiköt hupenevat myös Huippuvuorilla ilmastonmuutoksen myötä. Pohjoisen sijaintinsa takia Huippuvuorten jäätiköitä ei kuitenkaan vielä kohtaa yhtä välitön uhka kuin esimerkiksi Keski-Euroopan vuoristojen katoavia jäänrippeitä. Jäätikönreunan edustalla näkyi jo ennestään tuttuja pohjoisen lintuja: pikkukajavia, isolokkeja ja myrskylintuja. Lisäksi haahkaparven seasta löytyi muutama kyhmyhaahka. Mursuja tai pienikokoisempaa erikoisuutta jäälokkia ei toiveista huolimatta havaittu, puhumattakaan epätodennäköisestä mutta sinänsä teoriassa mahdollisesta jääkarhusta. 

Borebreen-jäätikön reunaa.

Pikkukajava.

Reunaltaan 50 metriä korkea ja sisämaassa vielä paksumpi jääpatja työntyy ja murtuu pala kerrallaan mereen.

Isolokki jäätikköä vasten.

Myrskylintu.

Pohjankiislat.

Seuraavana päivänä vaelsimme Trollsteinen-huipulle Longyearbyenin eteläpuolella. Noin 15 kilometrin edestakaiseen matkaan mahtui Larsbreen-jäätikön ylitys ja yhteensä 800 metrin verran paikoin jyrkkiäkin nousuja, kuitenkin sopivan mittaisissa pätkissä. Ylöspäin noustessa näköala Adventfjordenin vuonon yli ja ympäröiville vuorille avautui koko ajan hienompana ja lopulta Trollsteinin laen harjanteelta saimme ihailla täyttä 360 asteen näkymää täynnä lumihuippuisia vuoria ja niiden jyrkkiä rinteitä, sekä jäätiköitä ja niiden sulamisvesien muodostamia jokia, jotka laskivat kirkkaan turkoosiin vuonoon. Pahaenteisestä sääennusteesta huolimatta päivä oli lähes täysin sateeton ja reilu 10 asteen lämpötila oli varsin sopiva vaeltamiseen, joten retki oli kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut! Matkan varrella tuli vastaan hyvin moninaista maastoa pehmeästä mudasta, hienojakoiseen kiviainekseen, hankalakulkuiseen liuskekivikkoon ja jäätikköön. Vaellusreitin varrella näimme muun muassa kaksi nuorta naalia oletettavasti pesäkolonsa lähettyvillä sekä lukuisia huippuvuortenpeuroja. Huippuvuortenpeura on poron alalaji, joka on sopeutunut arktiksen karuihin oloihin. Kesällä peurat lihottavat itsensä tukevaan kuntoon selvitäkseen pitkästä talvesta lumen alta löytyvän ravinnon turvin. Tyypillisin kuolinsyy on nälkiintyminen joko kylmän talven aikana tai kivikon seassa kasvavan matalan kasvillisuuden järsimisen kulutettua hampaat liian lyhyiksi. Iltapäivällä hotellin edustalla pyörähti tervapääsky, joka on Huippuvuorilla kovan luokan laji. Ebird-havaintopalvelussa lajista on Huippuvuorilta vain kaksi aiempaa havaintoa yhteensä neljästä yksilöstä vuosilta 2023 ja 2015. 

Vaellusreittimme kulki keskellä näkyvän Sarkofagen-huipun editse ja Larsbreen-jäätikön yli kuvan vasemmassa reunassa näkyvälle Trollsteinen-huipulle ja sieltä takaisin päin kuvanottonpaikkaan Gruvefjelletin reunalle.

Huippuvuortenunikko.

Nuori naali maastoutuu kivikkoiseen maisemaan.

Larsbreen.

Huippuvuortenpeura on kotoista poroa pienempi, mutta huomattavasti tanakampi.

Lapinvuokkoja Gruvefjellet-harjanteen päällä.

Viimeisenä aamuna teimme vielä lyhyemmän vaelluksen läheiselle Blomsterdalshögdalle, josta laskeuduttiin erittäin jyrkkää irtokivirinnettä alas jokilaaksoon ja palattiin joenuomaa seuraillen lähtöpaikalle. Matkan varrelta löytyi pohjoisten kukkakasvien lisäksi pulmusia ja kiirunoita sekä pieni fossiili! Huippuvuorilla on monipuolinen geologinen historia ja saaristo on muinoin ollut osa trooppista merenpohjaa, johon on kerrostunut jälkiä sen aikaisista eliöistä. Saarten harva kasvillisuus ja jäätiköiden aiheuttama eroosio helpottavat fossiilien löytämistä. Iltapäivällä teimme vielä uuden risteilyn Isfjorden-vuonolle, jolla näimme tuttujen merilintujen ohella muutaman partahylkeen sekä norpan. Paluulento kohti Suomea lähti myöhään illalla.

Pahta-ailakki.

Pulmunen.

Grumantin venäläiskylän hylättyjä rakennuksia Isfjorden-vuonon rannalla.

Haahkaparvi Borebreen-jäätikön edustalla.

Huippuvuoria ei turhaan luonnehdita ainutlaatuiseksi paikaksi. Uskomattoman karua ja jylhää maisemaa hallitsevat joka suunnassa vuonot, jäätiköt ja jyrkkärinteiset vuoret. Maaston pohjakerros on käytännössä pelkkää kivikkoa, eikä nilkkaa korkeampia kasveja näy juuri missään. Vaikka ehdimme vajaassa viikossa nähdä kattavasti Longyearbyenin ympäristöä, paljon jäi vielä kokemattakin. Merijää ja monet pohjoisen eläimet kuten mursut, valaat, arktiset lokit ja jääkarhut olisivat vesiltä käsin paremmin tavoitettavissa. Huippuvuorille täytyy ehkä palata vielä uudemmankin kerran...