Tämän vuoden lokakuulle suunnitelemamme Galapagoksen-matka peruuntui koronapandemian takia, mutta saimme Markuksen kanssa järjestettyä korvaavan lomamatkan joulukuiseen Ouluun! Tarkoituksena oli korkata viikonloppuna ismete- eli täkypilkkikausi Iin seudulla ja jatkaa maanantaina Utajärvelle katsomaan ja kuvaamaan maakotkia Finnaturen ylläpitämistä piilokojuista. Luvassa oli siis koronaturvallista kotimaan luontomatkailua parhaimmillaan.
Lähdimme matkaan perjantai-iltana ja autojunamme saapui aikaisin lauantai-aamuna Rovaniemelle, josta oli vielä noin puolentoista tunnin ajomatka lopulliseen kohteeseemme. Perillä seurueemme täydentyi vielä Markuksen opiskelukaveri Antilla, joka sai syntyperäisenä pohjois-pohjanmaalaisena paikallisoppaan roolin. Kohdejärveksi oli valikoitunut laaja ja rehevä Oijärvi, jolta on nostettu muun muassa 18,8-kiloinen 2000-luvun ennätyshauki sekä Antin sedän aikanaan pilkkimä suurhauki, jonka paino oli perimätiedon mukaan noin 11 kiloa. Realismin rajamailla tuikkivat toiveet suuresta hauesta kummittelivat meidänkin takaraivossamme astellessamme ohuen lumiharson peittämälle jäälle. Talven alku oli nykyvuosituhannelle tyypilliseen tapaan jälleen historiallisen myöhässä, mutta lähes Kemin korkeudella sijaitseva matala järvi oli ehtinyt kerryttää jo turvallisen 15 senttimetrin jääpeitteen. Aloitimme kalastamisen etukäteen lupaavaksi arvioimastamme paikasta rehevämmän vyöhykkeen reunalta. Viritimme vavat pyyntiin ja siirryimme ringin keskelle syömään eväitä ja odottamaan tärppejä. Tapahtumia ei kuitenkaan kuulunut, joten yhden maissa päätimme siirtyä ennen pimeän tuloa vielä hetkeksi uuteen paikkaan, jonka meille oli vinkannut rannalla tapaamamme paikallinen.
Illan alkaessa hämärtää nousikin viimein ensimmäinen vippa, mutta valitettavasti siiman päästä löytyi ainoastaan tyhjä koukku hauen vietyä täkysilakan mukanaan. Muutamaa hetkeä myöhemmin vietiin toista, suurempaa syöttiä, mutta hylsy tuli sieltäkin. Varttia yli kolmen maissa jäällä alkoi olla jo niin hämärää, että jouduimme keräämään kamppeemme ja poistumaan paikalta tyhjin käsin. Päivän jännittävimmäksi luontohavainnoksi jäi aamulla jäältä rannikon suuntaan poistunut naaraspukuinen mustalintu.
Toisena päivänä saavuimme järvelle aiemmin, jo ennen päivän sarastusta. Sää oli edellisen päivän tapaan harmaa ja jäälle oli satanut sentin kerros uutta lunta. Koskematonta lumipeittoa täplitti jälkijono, joka kuului jälkikäteen suoritetun selvityksen perusteella mahdollisesti ahmalle. Tällä kertaa aloituspaikaksi oli valikoitunut järveen laskevan joen edustan rinne, jossa pohja putosi noin pariin metriin. Tapahtumia ei kuitenkaan taaskaan kuulunut, joten suunnitelmamme mukaisesti siirryimme vielä viimeiselle paikalle, joka oli karttatiedustelun perusteella vaikuttanut lupaavalta. Paineet alkoivat tässä vaiheessa olla jo melkoiset. Olimme osanneet odottaa suuren järven olevan täkypilkinnän kannalta vaikea, mutta pienoinen pettymys oli, ettemme olleet saaneet vielä ainuttakaan kalaa.
Tällä kertaa olimme ajoittaneet siirtymän niin aikaiseksi, että viimeisellekin paikalle jäisi vielä riittävästi kalastusaikaa. Kairasimme viimeistä kertaa reiät syöteille ja asetuimme odottamaan tärppejä, mutta vaikealta näytti taas täkyjen pysyessä koskemattomina. Ohi kulki paikallinen mies, joka tiedusteli jään paksuutta ja epäili vuodenajan olevan kalojen syönnin kannalta huono.
Ennen iltapäivän hämärtymistä tärppi kuitenkin vihdoin saatiin! Edellispäivän pummit eivät nostattaneet luottamusta, mutta vavan luo ehdittyäni sain huomata, että tällä kertaa syöttiä ei oltu hylätty, vaan keskikokoiseen vimpaan iskenyt kala vei vauhdilla siimaa. Vastaiskun jälkeen siiman päässä tuntui kaksi nykäisyä, jonka jälkeen.. tyhjää, kala irtosi. Pettymys oli karvas, ensimmäinen kalakontaktimme kymmenen tunnin kalastuksen jälkeen ja kala oli karannut lähes heti. Luovuttaa ei kuitenkaan voinut, vaan viritimme syötin uudestaan veteen iltahämärän mahdollisen syöntipiikin lähestyessä.
Lisää olikin luvassa, kun kahta muuta syöttiä vietiin uudestaan noin vartin mittaisten taukojen jälkeen. Näillä kerroilla kala kuitenkin hylkäsi syötit jo ennen vastaiskua. Tässä kohtaa olimme ehtineet keskittää jo lähes kaikki vapamme alueelle, josta tapahtumia tuli. Neljäs tärppi tuli vapaan, jonka kelan lukko oli mennyt epähuomiossa kiinni ja siiman sijaan kala veti koko settiä avantoa kohti. Pelkäsimme kalan hylkäävän syötin vavan aiheuttaman vastuksen takia, mutta väsytysvuorossa olleen Antin ehtiessä avannolle kala piti edelleen syöttiä suussaan ja tällä kertaa vastaisku onnistui, kala oli kiinni! Kylmässä vedessä passiivisten kalojen kokoa voi välillä olla vaikeaa arvioida ja niin oli tälläkin kertaa, kunnes hauki teki lähellä avantoa muutaman todella rajun syöksyn ja väänsi uutta vapaa komeasti mutkalle. Viimeistään Markuksen nähdessä vilauksen hauen päästä jään alla selvisi, että nyt on hyvä kala kyseessä. Saatuamme perukkeen päästä kiinni hauki kiskaisi vielä muutaman voimakkaan potkun, mutta onneksi köydenvetokilpailu päättyi meidän eduksemme ja hauen pää saatiin vedettyä sen verran jäänpinnan yläpuolelle, että Markus sai hyvän otteen leuan alta ja pääsimme nostamaan kalan ylös vedellä täytettyyn ahkioon. Avannosta nousi ensin valtavan kokoinen pää, jonka jälkeen loppuruumis vain jatkui ja jatkui, kunnes ahkiossa makasi lopulta koko pulkan mittainen monsteri.
Hauen ylös saamista seuranneista ilon hetkistä ei kenellekään paikalla olleista jäänyt tarkkoja muistikuvia. Hurjaa kalaa ihasteltiin ja sen kokoa päiviteltiin yhteistuumin. Vaikka haukiennätyksemme olivat jo ennestään kahdeksan ja yhdeksän kilon paremmilla puolilla, oli nyt ylös noussut pohjoisen jätti suurin hauki, jonka kukaan meistä on ikinä nähnyt. Käsittämättömän kokoinen pää ja järjetön pituus saivat meidät jo pitämään haukea lähes varmana kymppikalana, mutta tarkempi mittaus paljasti hauen painoksi 9,30 kiloa ja pituudeksi 117 senttimetriä. Vaikka terveen 117-senttisen hauen pitäisi olla lähes varma kymppikala, oli ruumiin muoto monille pohjoisen hauille tyypillisesti hoikka ja hieman perää kohti kapeneva, minkä johdosta paino ei kuitenkaan noussut aivan niin korkeaksi, kuin pituuden perusteella olisi voinut olettaa. Maagista kymmenen kilon rajaa ei siis rikottu, mutta se ei jäänyt lopulta harmittamaan ketään. Kevättalvella täydessä mätilastissa sama kala painaisi kirkkaasti yli kymmenen kiloa ja pituuden puolesta nyt nähtyä ennätysmittaamme tullaan tuskin hetkeen rikkomaan, joten kyseessä oli kaikin puolin upea kala. Jättihauki palautettiin lopulta koukun irrotuksen ja nopean kuvauksen jälkeen hyvissä voimin takaisin jään alle kotijärvensä särkikalakantaa harventamaan.
Vaikka saimme kahden päivän kalareissumme aikana ainoastaan yhden kalan, oli matkan tämä osuus onnistunut yli kaikkien odotusten. Seuraavaksi olisivat vuorossa maakotkat. Heräsimme maanantai-aamuna kukonlaulun aikaan ja ajoimme Markuksen kanssa Utajärvelle, jonne saavuimme hyvissä ajoin ennen aamun sarastusta. Asetuimme metsän keskellä kaukana asutuksesta sijainneen aukion laidalle rakennettuun oppaan meille osoittamaan piilokojuun ja jäimme odottamaan päivän valkenemista ja kotkien saapumista aukiolle asetetulle haaskalle. Aamu alkoikin lupaavasti, kun ensimmäinen kotka saapui jo ennen auringonnousua ja asettui aterioimaan muutaman kymmenen metrin päähän meistä. Kuvaamista varten oli vielä liian hämärää, mutta majesteetillisen linnun näkeminen lähietäisyydeltä oli jo itsessään sykähdyttävä kokemus. Kotka viihtyi haaskalla reilun puolen tunnin ajan, ja loppuvaiheessa valoakin alkoi olla jo sen verran, että otin muutaman kuvan manuaalitarkennuksella, kun valaistus ei vielä automaattitarkennuksen käyttöön riittänyt. Uskoin tässä vaiheessa nopean kotkahavainnon perusteella, että päivän aikana kuvausmahdollisuuksia tarjoutuisi vielä reilusti lisää.
Ensimmäisen kotkan poistuttua edessä oli kuitenkin hiljainen ja hämärä päivä. Valoa oli joulukuun puolivälin pilvisenä päivänä parhaimmillaankin erittäin niukasti, eikä kotkia näkynyt auringon nousun ja laskun välillä kertaakaan. Onneksi paikalle saapui iltahämärän laskeutuessa uudestaan kaksi kotkaa, joita pääsin kuvaamaan hetken aikaa ennen valon loppumista. Äänettömyytensä takia käyttöön valikoitunut peilitön järjestelmäkamera suoriutui onneksi yllättävän hyvin hämärässä ja kuvien joukosta löytyi lopulta käyttökelpoisiakin otoksia. Kotkien ohella kojun edustalla vierailivat päivän aikana korpit, varikset, närhi, käpytikka, tali-, sini-, hömö- ja töyhtötiaiset sekä orava.
Pimeän tultua ajelimme takaisin Ouluun, jossa meillä oli muutama tunti aikaa tapettavaksi ennen junan lähtöä. Hyödynsimme luppoajan onkimalla madetta Oulujoen edustan urbaaneissa puitteissa, mutta laihoin tuloksin. Kiinnostava luontohavainto saatiin kuitenkin tältäkin paikalta, kun virrasta kaloja etsinyt hylje tuhahteli muutamaan otteeseen veden pinnalla. Iltakahdeksan maissa pakkasimme tavaramme ja ajoimme juna-asemalle, josta paluu Helsinkiin sujui jälleen mukavasti yöjunan kyydissä. Takana oli taas yksi ikimuistoinen reissu ja hieno avaus talvelle, joka toivottavasti saapuu vielä jossain vaiheessa etelärannikollekin.