Monessa suhteessa poikkeuksellinen vuosi 2020 on tullut päätökseensä ja vaikka ajanjaksoa leimaavat monet maailmanpolitiikan käänteet, jää kulunut vuosi muistiin myös kaikkien aikojen lajikalastusvuotena. Lajin kärkinimet ovat venyttäneet ennätyksiä aivan uusiin lukuihin, ja vaikka omat lukemamme eivät aivan näitä ennätysnumeroita lähentele, oli kyseessä jännittävä lajivuosi minulle ja Markuksellekin. Retkiä tuli tehtyä muun muassa Kokkolaan ja Lappiin aivan uudenlaisten lajien luo. Kalakuvausprojektimme lajimäärä vuoden alussa oli 32 ja kova mutta realistinen tavoite oli yltää vuoden loppuun mennessä 40 lajiin. Nyt montaa reissua ja kahtatoista uutta lajia myöhemmin voi todeta, että onnistuimme tavoitteessamme ja ylitimmekin sen! Vuoteen mahtui toinen toistaan hienompia lajikalastuskokemuksia, joista riittää tarinaa kerrottavaksi. Tällä hetkellä lajimäärämme on siis 44, joista vapavälinein saatuna on 40 lajia. Ajantasainen lista kaikista kuvatuista lajeista löytyy edellisen linkin takaa.
Kivinilkka
Etelä-Suomen talveton talvi vaikutti monen muun asian ohella myös talven kalastussuunnitelmiin eikä pilkkijäille ollut etelärannikolla asiaa koko talvena. Näin ollen kauden ensimmäiseksi kalareissuksi valikoitui hieman yllättäen kivinilkan avovesionginta. Kuuluihan kivinilkka listamme helpoimpiin puutteisiin ja lisäksi nilkkahavainto olisi tärkeä myöhemmin keväällä koittavaa Helsingin kalamaratonia ajatellen.
Toiveikkaina meille täysin uuden lajin näkemisen suhteen saavuimme tammikuun lopulla pelipaikoille Ruoholahteen pilkkivavoin ja pohjaongin varustautuneina. Alku ei kuitenkaan vaikuttanut lupaavalta. Pohjaonkeen tai rantamuurin reunalta pohjassa pomputettuun tapsipilkkiin ei tapahtumia kuulunut vaan ainoiksi kalahavainnoiksi jäivät pinnan tuntumassa uivat harvat kolmipiikkiparvet. Puolen tunnin pilkkimisen jälkeen löysimme muurin reunalta hiukan syvemmän kohdan, jonka toivoimme tarjoavan paremmat mahdollisuudet kalansaantiin. Vaihdoimme myös tapsipilkkien tilalle pelkät mormyskat, joita pomputtelimme rauhalliseen tahtiin aivan pohjan tuntumassa.
Lopulta vajaan puolentoista tunnin pilkkimisen jälkeen Markuksen vapaan tuli ensimmäinen varma tärppi, mutta kala ei valitettavasti ylös asti noussut ja lajikin jäi näin ollen epävarmaksi. Muutamia minuutteja myöhemmin omassa vavassani tuntui tärppi, mutta alkaessani nostaa kalaa, ei siiman päässä tuntunut pienintäkään painoa, joten yritin vielä houkutella kalaa uuteen tärppiin. Uutta tapahtumaa ei kuulunut, joten kelasin morrin ylös tarkistaakseni syötin, ja yllätys olikin suuri, kun siiman päässä kiemurteli pieni kivinilkan poikanen. Rakenteeltaan kivinilkka on käytännössä pelkkää päätä pitkällä pyrstöllä ja liukkaasta kiemurtelijasta oli yllättävän vaikeaa saada otetta. Pelkona oli, että siiman ympärillä kieriskelevä kivinilkka kuristaisi itsensä pilkkivavan monikuitusiimaan, mutta onneksi kallisarvoinen lajipisteemme saatiin hetken askartelemisen jälkeen turvallisesti irti koukusta. Pyyntiä seurasi tuttuun tyyliin valokuvaus, jonka jälkeen vuoden ensimmäinen lajipisteemme vapautettiin takaisin mereen. Sympaattisen näköinen kivinilkka oli mahtava aloitus vuodelle 2020 ja hieno ensimmäinen askel matkalla kohti 40 lajin rajaa!
Muikku, kuore ja ankerias
Helmi-maaliskuun vaihteessa koitti vuoden ensimmäinen pidempi fongausreissu, kun suuntasimme lajikalastuksen Suomen ennätystä tavoitelleen Juha Salosen ja muiden hurjapäisten fongareiden kanssa pitkälle kalaretkelle poikki Suomenmaan. Tavoitteena oli käydä yhden viikonlopun aikana pilkkimässä ensin muikku Kokkolasta ja tämän jälkeen ankerias Lapinlahdelta. Kummallekin lajille olisi paikat tiedossa ja pääsisimme kalastamaan alan kovimpien tekijöiden kanssa, joten mahdollisuudet lajien saamiseen olivat kohdallaan. Lukemiemme saaliskertomusten perusteella ainakin muikku vaikutti melko varmalta saaliilta, mutta toisaalta paineet niskassa olivat kovat, sillä matka oli pitkä ja kyseessä oli tiettävästi ainut paikka, josta voi pyytää muikkua vapavälinein. Jos saalista ei tulisi, olisimme ajaneet useita satoja kilometrejä turhaan.
Lähdimme Markuksen kanssa matkaan perjantaina 28.2. iltapäivästä ja ilmassa oli suuren seikkailun tuntua ajaessamme auringon laskiessa halki Länsi-Suomen. Kuuden tunnin ajomatka sujui yllättävän joutuisasti tulevia kalastuskokemuksia spekuloidessa ja olimme perillä Kokkolassa joskus kahdeksan tienoilla. Majoituttuamme Sokos Hotel Kaarleen nautimme pikaisen iltapalan ja kävimme nojatuolisängyille lepäämään ja keräämään voimia seuraavan päivän koettelemuksia varten. Myöhemmin samaan huoneeseen saapuivat vielä fongarit Ville ja Petri Tynkkynen Turusta ja varhain lauantaiaamuna kohtasimme loppuseurueen muodostaneet Juha Salosen, Timi Laitisen, Petri Ristolan ja Miika Kovasen hotellin aamupalalla. Tällä porukalla lähdettäisiin jahtaamaan muikkua ja ankeriasta. Siirryimme Kokkolan muikkupaikoille Ykspihlajan uimarannan edustalle heti auringon sarastaessa ja siirryimme saman tien tositoimiin. Paikallisten pilkkijöiden liikkeiden perusteella parhaat pelipaikat näyttivät sijaitsevan yllättävän lähellä rantaa, vain parin metrin syvyisessä vedessä. Samoille syvyyksille kairasimme siis omatkin reikämme, mutta muikku ei ollutkaan niin helppo saalis, kuin olimme ehtineet toivoa. Salosen Juha nappasi omansa melko nopeasti, samoin pikkuhiljaa moni muukin seurueestamme, mutta me emme meinanneet saada kaloihin mitään kontaktia. Markus pilkki muutaman kuoreen, särjen ja ahvenen, mutta kalakontaktit olivat harvassa ja tavoitekalat loistivat poissaolollaan. Lopulta muutaman paikanvaihdon jälkeen Markus löysi paikan, jossa kalaa tuntui olevan, mutta tartutus ei meinannut millään onnistua minkään kokoisilla koukuilla. Suurin osa seurueesta oli jo tässä vaiheessa omat muikkunsa napannut.
Epäonnistumisen paine ja järkyttävän pitkän hukkareissun tekemisen ilmeinen uhka alkoivat tykyttää pahasti takaraivossa, kun muikkua ei vielä parin tunninkaan jälkeen kuulunut. Lopulta tajusimme painottaa pientä morria lisäpainoilla siten, että saimme pieneen koukkuun paremman tuntuman ja kalaakin alkoi vihdoin tulla. Lisäpainotetulla pikkumorrilla nostin Markuksen löytämästä huippu-avannosta ensin viisi pientä siikaa, kunnes lopulta pinnan päälle nousi selvästi eri mallinen ja eri sävyinen saalis, muikku! Kohdelajin saaminen oli valtava huojennus, enää ei tarvitsisi pelätä totaalista hukkareissua. Hetken aikaa saalista fiilisteltyämme siirryimme rannan puolelle kuvaamaan muikun sekä kuoreen, joka oli niin ikään puuttunut lajilistaltamme. Myös siika puuttui vielä listaltamme, mutta koska paikallisilla siioilla oli voimassa 25 cm:n alamitta, olimme vapauttaneet kaikki alamittaiset kalamme välittömästi, emmekä yrittäneet kuvata niitä. 16 asteen pakkanen toi odottamatonta haastetta kuvaamiseen kylmän veden alkaessa jäätyä akvaarion lasiseinään lähes välittömästi, mutta kuvauksista selvittiin kuitenkin lopulta kunnialla. Noin kello 11 olimme valmiita siirtymään reissun seuraavaan vaiheeseen ja aloittamaan siirtymän puolen Suomen poikki kohti Lapinlahtea.
Matka länsirannikolta Lapinlahdelle kesti nelisen tuntia, minkä lisäksi pysähdyimme myös syömään ennen ankeriaspaikoille siirtymistä. Salosen ja kumppaneiden autokunta oli ehtinyt paikalle jo ennen meitä ja porukka oli päässyt jo virittämään onget pyyntiin ja nauttimaan komeasta lopputalven auringonpaisteesta. Liityimme miesten seuraan ja kairasimme omille ongillemme kaksi reikää samaan syvänteeseen, jonka kohdalle muidenkin vavat oli sijoitettu ja varauduimme odottamaan. Odottamaan ei kuitenkaan päästy, vaan säätäessämme vielä toisen onkemme kanssa huomasi paikallisoppaana toiminut Miika Nyman tärpin toisessa vavassamme. Kiirehdimme tekemään vastaiskun, mutta kala oli ehtinyt jo hylätä syötin. Vain hetkeä myöhemmin sama toistui uudelleen, mutta tälläkään kertaa tärppi ei johtanut tartutukseen. Ankerias tuntui tosiaan olevan arka kala ja ujot, vaikeasti huomattavat tärpit täysin eri luokkaa, kuin mihin me aiemmin lähinnä haukea täkyonkineena olimme tottuneet. Tässä vaiheessa Nymanin Miika vinkkasi meitä jättämään reilun pätkän löysää siimaa väliveteen syötin ja tärpinilmaisimen väliin siten, että ankerias pääsisi rauhassa viemään syöttiä ennen kuin se tuntisi kevyttäkään vastusta. Teimme työtä käskettyä ja toivoimme kovasti, että salaperäinen vastustaja antaisi meille vielä yhden mahdollisuuden. Eikä taaskaan tarvinnut odottaa kauaa.
Olimme vielä rakentamassa toiseen vapaamme samanlaista siimapussia jään alle, kun Nyman huomasi jälleen tärpin vavassamme. Ehdittyäni avannon luo, vedin heti tukevan vastaiskun siimasta ja tällä kertaa toisessa päässä tuntui reilusti painoa. Koko muu seurue kerääntyi ympärille katsomaan, kun sydän jännityksestä hakaten nostin kalaamme ylös syvyyksistä. Kun kalan muoto tuli näkyviin, näin heti, että kyseessä ankerias, vieläpä melko suuri yksilö. Monikuitusiima luisti lapasten välissä nostaessani raskaan kalan jään päälle, mutta tässä kohtaa ei enää epäonnikaan puuttunut peliin, vaan saimme ankeriaan nostettua suoraan vesiämpäriin ilman kalalle mahdollisesti kohtalokasta kosketusta jäähän. Onnitteluja sateli joka puolelta ja olo oli uskomaton: viikonloppureissustamme oli juuri tullut niin täydellinen onnistuminen kuin toivoa saattoi!
Haimme kuvausakvaarion autosta, minkä jälkeen ehdimme juuri ennen auringonlaskua kuvata ankeriaan illan viimeisissä valoissa. Kuvausoperaatio kovassa pakkasessa oli jälleen haasteellinen, varsinkin kun kookas ankerias ei mahtunut kunnolla akvaarioomme, mutta kelvolliset kuvat saatiin otettua ja ankerias palautettua hengissä jään alle. Äärimmäisen uhanalaisen lajin tapauksessa vapauttaminen kuvauksen jälkeen oli itsestäänselvyys, joskin näin kaukana sisämaassa sijaitsevan vesistön ankeriaat on istutettu kalastettaviksi, eivätkä ne ole osa lisääntyvää kantaa. Illan pimetessä ehdimme vielä rupatella muiden kanssa, vaihtaa lajikalastuskokemuksia ja kertoilla kalajuttuja. Yksi reissun tärkeimmistä anneista meidän kannaltamme oli myös tämä kokemustenjako kokeneempien harrastajien kanssa ja uuden oppiminen heidän tekemisiään seuraamalla.
Iltatuntien aikana kävi ilmi, että olimme sattuneet kairaamaan reikämme juuri oikeaan kohtaan, sillä kolmen ensimmäisen tärpinkin jälkeen meidän vapoihimme tuli vielä useampi tapahtuma, joista Ville sai yrittää ankeriaan tartuttamista, mutta valitettavasti enempää kohdekaloja ei illan aikana ylös saatu. Iltakahdeksan aikaan pakkasimme kamppeemme ja siirryimme Kuopioon, jossa meille oli tarjolla ruhtinaallinen majoitus ja iltapala ystävieni Juliuksen ja Even luona. Pitkien reissaamisten ja lukuisten talvikalastustuntien jälkeen lämmin ateria ja kunnon yöunet tulivat enemmän kuin tarpeeseen. Kokkolan-Kuopion kalaretki meni niin nappiin kuin olimme ikinä osanneet toivoa, kun sunnuntaina pääsimme suuntaamaan ajoissa suoraan kotiin kummankin tavoitelajin kuvat muistikortilla, emmekä joutuneet arpomaan Lapinlahden jäällä, kuinka pitkään voisimme vielä yrittää ennen kuin olisi pakko lähteä paluumatkalle. Muun matkaseurueen toimesta sunnuntaina käytettiin vielä muutama ankerias jään päällä, joten emme onneksi jääneet Markuksen kanssa ainoiksi, jotka saivat tämän hienon lajin nappaamisesta nauttia. Juha Salosen versio reissusta löytyy täältä.
Siika
Helpoimpia puutteita listallamme on siika, joita olemme kyllä muutamaan kertaan saaneet, mutta emme ole vielä kuvanneet. Alkukeväästä yritimme useampaan otteeseen onkia siikaa Lauttasaaresta ja Uutelasta, mutta heikolla menestyksellä. Kaloja osui reissujemme aikana monellekin onkijalle, mutta ei meidän vapoihimme. Kalareissujen parhaaksi anniksi jäivät Lauttasaaresta maaliskuussa havaitut harmaahylje ja vuoden ensimmäinen västäräkki. Markus teki myös yhden siianongintareissun ilman minua ja juuri sillä kertaa pieni siika sitten sattuikin nousemaan. Laji on meillä kuitenkin vielä kuvaamatta ja seuraavat yritykset odottavat taas ensi keväänä.
Allikkosalakka
Helsingin kalamaratonia varten harjoitellessa tuli kierrettyä Helsingin vesialueita ja samalla saimme paikattua listaltamme yhden helpon puutteen eli allikkosalakan. Alkukevään lirkkireissujen yhteydessä tuli haavittua ylös myös särmäneula, josta saimme uuden lajin listallemme, joskaan ei vielä vapavälinein saatuna. Varsinainen kalamaraton peruuntui tänä keväänä koronarajoitusten takia, mutta osallistuimme omatoimisesti toteutettavaan varjomaratoniin, jossa kalapaikkoja kierrettiin oman joukkueen kesken ja lajit ilmoitettiin sähköisesti ilman fyysistä kontaktia muihin joukkueisiin. Kevät oli pitkään kylmä ja vedet lämpenivät hitaasti, mikä teki onkimisesta poikkeuksellisen vaikeaa. Helpoiksi puutteiksi listallamme jäivät mm. lahna, suutari, sorva ja piikkimonni, jotka ovat molemmilla aiemmilla kerroilla nousseet. Yölajeissa sen sijaan onnistuimme hyvässä lirkkisäässä verrattain hyvin. Yhteislajimääräksemme tuli lopulta 19 lajia, joka on yksi vähemmän kuin kahtena aiempana vuonna. Vuorokauden aikana koukkuihimme tarttuivat hietatokko, liejutokko, mustatäplätokko, kolmipiikki, kivinilkka, kivisimppu, mutu, ruutana, ahven, salakka, kiiski, vimpa, särki, hopearuutana, allikkosalakka, kymmenpiikki, silakka, pasuri ja hauki.
Puronieriä
Kesällä pääsimme täydentelemään listaamme, kun Lammilla kesätöissä ollut Markus käytti vapaa-aikaansa lähiseudun purojen kartoittamiseen puronieriän löytämisen toivossa. Sopivan puron lopulta löydyttyä, kävimme fongaamassa värikkään puronieriän, joka oli oikeasta paikasta helppo saalis. Runsaslukuiset kalat iskivät ahnaasti tarjottuun syöttiin. Kyseessä on vieraslaji, joka kilpailee elintilasta taimenen kanssa, joten kaikki saamamme puronieriät otettiin ylös ja nautittiin graavikalana.
Rantanuoliainen
Saimme jo vuonna 2019 esimakua rantanuoliaisen kalastamisesta, kun onnistuimme saamaan selville rannan, jossa lajia esiintyy. Tuolloin ehdimme yön aikana nähdä useita eri yksilöitä, mutta hyttyset häiritsivät lirkkimistä tyynessä alkukesän yössä ja kalojen ruokahalu oli täysin kateissa. Kesä- heinäkuun vaihteessa yritimme uudestaan tämän Suomessa hyvin rajatulla alueella esiintyvän ja puutteellisesti tunnetun lajin pyytämistä. Valitettavasti tämänkertainen yritys meni täysin pieleen. Vesi oli liian korkealla ja väärästä suunnasta puhaltanut tuuli pilasi käytännössä mahdollisuutemme rantanuoliaisten löytämiseen. Tämänkin lajin kohdalla uusi yritys odottaa ensi vuonna.
Nieriä ja kirjoeväsimppu
Toinen vuoden pitkistä reissuista suuntautui Suomen huipulle käsivarren Lappiin. Pohjoisen tavoitelajeja olivat rautu eli nieriä, sekä kirjoeväsimppu, joita ei Lapin ulkopuolelta pysty juurikaan kalastamaan. Minulla oli elokuun alussa alla viikon mittainen vaellus Käsivarressa, mutta Markus saapui lajijahtiin pelkästään viikonlopun ajaksi, joten onnistumispaineet olivat jälleen kovat.
Ensimmäinen kohdekala oli rautu, jolle oli varattu kokonainen vuorokausi ennen kuin olisi pakko siirtyä eteenpäin simppujahtiin. Kalareissua edeltäneen vaelluksemme aikana olimme muutamassa kohtaa erämaata nähneet kymmeniä aktiivisia ja pelottomia rautuja kirkkaissa tunturipuroissa käytännössä lähes kosketusetäisyydellä ja varovaisena toiveena oli, että lajin pyytäminen olisi yhtä helppoa, kuin mitä se olisi varmasti edeltäneen viikon aikana ollut, jos kalastusvälineet olisivat olleet vaelluksella mukana. Päästyämme kohteeseemme Saanajärvelle selvisi kuitenkin nopeasti, ettei raudunkaan kohdalla mitään saataisi ilmaiseksi. Aloitimme kalastamisen kapeasta laskupurosta, josta tietojemme mukaan voisi rautuja saada. Melko nopeasti saimme muutamia näköhavaintoja kivien välistä nopeasti pakoon vilahtavista tummista hahmoista, mutta pintaperhomme eivät kaloja kiinnostaneet. Vaihdoin itselleni tumman uppoperhon, jota yritin vaihteeksi uittaa keskellä virtaa olevien isompien kivien alle. Kivenkolosta sainkin vihaisen tärpin ja lyhyen, mutta kiivaan väsytyksen jälkeen nostin kalan rantapenkalle vain todetakseni, että se olikin taimen! Innostus katosi yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin. Kala oli toki upea; kaunis ja vahva erämaajärven täpläkylkinen taimen, mutta ei se laji, mitä varten tänne oli tultu. Oli siis jatkettava yrittämistä. Nappasin toisen kiven alta vielä toisen taimenen, mutta rautuja ei kuulunut, joten tässä vaiheessa oli aika siirtyä pystyttämään telttaa ja miettimään suunnitelmaamme pikaisen iltapalan yhteydessä.
Periaatteessa meillä olisi vielä aikaa koko seuraavan päivän iltaan asti ennen kuin meidän olisi pakko siirtyä kohti kirjoeväsimpupaikkoja. Takaraivossa kummittelivat muutamat vaelluksen varrella nähdyt raudut ja mietimme jo vakavissamme, olisiko meidän mahdollista kävellä vuorokaudessa 24 km päähän ja takaisin nostamaan rautupinnamme, tai minkä verran helikopterikyyti erämaahan maksaisi. Lopulta päädyimme kuitenkin siihen, että nopeimmillaankin siirtymä lähimpään tiedossani olleeseen potentiaaliseen rautupaikkaan ja takaisin veisi kalastuksen kanssa vähintään 7 tuntia, ja siinä ajassa ehtisimme piiskata Saanajärven rantoja melko kattavasti. Niinpä teimme päätöksen jatkaa kalastamista ja kiersimme seuraavaksi järven itäpuolelle auringon alkaessa jo laskea tunturien taakse. Siellä täällä pysähtelimme lirkkimään uppoperholla rantakivien välejä ja heittelemään lippaa, mutta laihoin tuloksin. Oltuamme edelleen ilman kalakontaktia kellon tullessa puoli kaksitoista, päätimme kääntyä takaisin kohti telttapaikkaa ja kokeilla vielä nopeasti puroa ennen lyhyitä yöunia. Palatessamme järven reunaa pitkin takaisin, huomasin yhtäkkiä sivusilmällä pienen tumman kalan vaalean kiven päällä rantamatalassa parin kymmenen metrin päässä meistä. Yritin varovaisesti hivuttautua lähemmäs, mutta levoton kala hävisi nopeasti kivien väliin piiloon. Muutamaa tuntia aiemmin nostamiemme taimenten käytöksestä päättelimme, että tämäkin kala saattaisi vielä palata vakiopaikalleen, ja Markus alkoi sitoa siimaansa pienempää syöttiä, joululahjaksi saatua amerikkalaista mikroluokan pintaperhoa. Päästyäni lähemmäs rantaa, kala ilmestyi uudelleen näkösälle, mutta säikähti taas nopeasti kauemmas. Markuksen päästyä rantaan kalaa ei ollut muutamaan minuuttiin näkynyt, eikä meillä ollut vielä edes varmaa tietoa lajista, mutta koska emme olleet illan aikana saaneet parempaakaan kontaktia mahdolliseen nieriään, päätimme jatkaa yrittämistä. Muutaman minuutin odottelun jälkeen siirryin itse toiselle puolelle kivikkoa etsimään lisää kaloja Markuksen jäädessä vatsalleen rantatörmälle makaamaan satojen hyttysten syötäväksi. Viitisen minuuttia pintaa tuijoteltuani kuulin vierestä Markuksen tuuletuksen: "JESSS!". Kala oli ylhäällä ja se oli nieriä!
Nieriämme oli hädin tuskin kymmenen senttimetrin mittainen, mutta paljon kokoaan suurempi onnistuminen reissullemme. Kaikki oli sujunut suunnitelman mukaan ja paineita ei enää ollut, kirjoeväsimpun yrittämiseen jäisi nyt yllin kyllin aikaa. Tunturien taakse painuneen auringon kajossa kelpasi tunnelmoida ja palata leiriin kala mukana, eikä valokuvauksen aikana kasvoilla ja käsillä pyörineitä lukemattomia hyttysiäkään tuntunut edes huomaavan. Pitkälti puolen yön jälkeen palautimme kalan takaisin kirkkaisiin kotivesiinsä ja siirryimme telttaan nukkumaan ja keräämään voimia tulevia haasteita varten.
Seuraavana aamuna saimme nukkua rauhassa, sillä kiirettä ei enää ollut. Herättyämme söimme rauhassa aamupalaa ja purimme leirin, minkä jälkeen siirryimme Saana-tunturilta alas Kilpisjärvelle lounastamaan. Vatsat täynnä aloitimme siirtymän kohti etelää seuraavaan kohteeseemme Ropinsalmelle, jossa tavoitteena oli kirjoeväsimppu. Sää ehti automatkan aikana muuttua sateiseksi, mutta emme antaneet kelin häiritä, vaan aloimme käymään läpi Ropijärven rantakivikoita ja Käsivarrentien sillanalusta. Keli oli täysin tyyni ja sateen lopulta tauottua lähes täydellinen lirkkimiseen. Simppuja ei kuitenkaan ensimmäisen tunnin aikana löytynyt, vaan tyytyminen oli mutuihin ja Markuksen löytämään hauenpoikaseen. Noin puolentoista tunnin jälkeen palasin lähemmäs aloituspaikkaamme, parkkipaikan vieressä olleen hiekkarannan pätkän luo ja aloin tähystämään pohjaa kivenkolojen sokkokalastamisen sijaan. Eikä kauaakaan, kun yhden pohjakiven juurelta löytyi kuin löytyikin pieni leveäpäinen kala: simppu! Kädet täristen ja sydän hakaten tarjosin kalan kuonon eteen syöttiä, jonka se hetken maanittelun jälkeen hotkaisi suuhunsa. Nostin kalan voitonriemuisena haaviin ja käänsin sen ympäri tarkistaakseni lajimäärityksen, mutta... vatsaevät olivatkin värittömät ja niiden ruodot sisintä myöten samanpituiset, kala olikin kivisimppu. Pettyneenä ihmettelin, että oli pitänyt tulla tuhannen kilometrin päähän kotoa pyytämään lähes kaikkialla Suomessa tavattava kivisimppu.
Epäonneani päivitellen siirryin sadan metrin päähän sillan alle katsomaan mitä sinne kuuluu, ja selvisi, että Markuksella oli juuri ollut niin ikään simppu koukussa, mutta kala oli irronnut ja hävinnyt kivenkoloihin. Päätimme kuitenkin, että koska kyseessä oli toistaiseksi lupaavin kontaktimme kirjoeväsimppuun, kannattaa samaa kalaa jahdata vielä. Niinpä Markus jäi käymään sillanalustan kivenkoloja läpi, eikä aikaakaan, kun kala löytyi uudestaan ja saatiin tällä kertaa turvallisesti haaviin asti. Vatsaevät olivat raidalliset ja niiden sisin ruoto pituudeltaan vain puolet naapureistaan, kuten kuuluikin. Onnistumisen tunne oli mahtava! Olimme saaneet molemmat tavoitelajimme ja aikaa oli jäljellä vielä reilusti yli vuorokausi. Illaksi ajoimme Hettaan nukkumaan yön pitkästä aikaa sisätiloissa ja fiilistelemään retken onnistumisia. Sunnuntaina kokeilimme vielä hetken ajan lohen ja mateen pyyntiä parista kohtaa Muonionjokea, mutta saaliiksi ei noussut muuta kuin yksi ahven Äijäkoskelta. Lohen puuttuminen ei kuitenkaan jäänyt painamaan mieltä. Alun perin emme olleet uskoneet, että meille jäisi mahdollisuutta edes yrittää lohta ja edellispäivien onnistumiset pitivät edelleen suut hymyssä. Reissu oli jälleen onnistunut erinomaisesti ja saatuna olivat juuri ne tärkeimmät pohjoisen lajit, joihin ei etelämpänä käytännössä mahdollisuutta olisi. Vuoden toinenkin pidempi fongausretki oli kaikin puolin onnistunut!
Seipi
Vuoden 2019 dramaattisimman fongauskokemuksen meille oli tarjonnut seipi, joka onnistui pakenemaan haavin reiästä laskettuamme sen hetkeksi veteen odottamaan siirtoa ämpäriin. Elokuun alussa päätimme ottaa mökkijärvellämme revanssin tästä salaperäisestä särkikalasta ja suuntasimme kauniissa ilta-auringon paisteessa kanootillamme tutuille paikoille järven pieniin virtakapeikkoihin. Aloitimme onginnan samasta paikasta, mistä olimme seiven edellisvuonna löytäneet, mutta koska kalaparvia ei näkynyt, siirryimme toiseen kohtaan kalastamaan. Parven löydettyämme kalat olivat hyvällä syönnillä ja salakoita ja särkiä nousi kanoottiimme kymmenittäin, mutta kohdelaji seipi puuttui. Reissun lähestyessä päätöstään kiersimme takaisin aloituspaikkaamme ja päätimme vielä hetken yrittää, josko paikalla olisi nyt kaloja. Nyt yksi tärppi saatiin melko nopeasti, ja kuinka ollakaan, tällä kertaa kyseessä olikin kaunis tavoitelajimme seipi!
Kalan muoto ja olemus muistuttavat vahvasti hoikkaa särkeä, mutta silmässä ei ole aavistustakaan punaista vaan syvä keltaisen sävy. Hieman samannäköisestä salakasta seiven erottaa lyhyen peräevän ja pönäkämmän muodon perusteella. Tänä vuonna emme tyrineet onnistumistamme, vaan kala saatiin turvallisesti haavista vesiämpäriin, sieltä kuvausakvaarioon, ja palautettiin lopulta hyvissä voimin jatkamaan elämäänsä Niskajärven vesissä.
Mustatokko
Yksi eniten toivomistamme kohdelajeista on ollut mustatokko, joita kovimmat joukkueet onnistuvat Helsingin Kalamaratonilla keväisin nostamaan. Laji alkaa kuitenkin Helsingissä jäädä pahasti vieraslaji mustatäplätokon jalkoihin, ja sen saamiseksi täytyy tarkkojen pyyntipaikkojen olla tiedossa eikä sen kalastaminen ole siltikään helppoa. Facebookin Fongaus-ryhmästä saatiin alkusyksystä vinkki mustatokkojen melko runsaasta esiintymisestä useammallakin Helsingin rannalla, ja koska kyseessä oli kauan haaveilemamme ja useampaan kertaan menestyksettä yrittämämme laji, suuntasimme ilman muuta mekin onkinemme kokeilemaan onneamme Laajasaloon. Sopivan tekniikan löytämistä piti hieman harjoitella, mutta kun lopulta onnistuin virittämään onkeni juuri sopivalle syvyydelle aivan pohjan tuntumaan, tuotti se heti tulosta. Valitettavasti ensimmäinen saalis oli se meille huomattavasti tutumpi mustatäplätokko, joita tavataan nykyään käytännössä kaikkialla Suomen rannikkoalueilla lähes Oulun korkeudelle saakka. Tokkosaalis kuitenkin osoitti, että tekniikka oli oikea, ja seuraavaksi, noin tunnin onkimisen jälkeen, nousi vedestä selvästi tummemman sävyinen pohjakala, kohdelajimme mustatokko! Upea kala oli jatkoa vuoden hienoille ja eksoottisille onnistumisille, jälleen yksi laji, jollaista emme olleet aiemmin edes nähneet elävänä.
Piikkikampela
Marraskuun vaihtuessa joulukuuksi ja fongausvuoden lähestyessä loppuaan suuntasimme kauden viimeiselle lirkkiretkelle Padvanniemelle Hangon lähistölle tavoitteenamme piikkikampela. Perillä meitä odotti hieno hiekkaranta ja tyyni meri, lämpötilan ollessa jotakuinkin nollan tienoilla. Parin tunnin kahlailun aikana löysimme hietatokkoja, kolmipiikkejä ja kaikkiaan viisi piikkikampelaakin, mutta kalojen syöntihalut olivat lähes nollissa. Illan ensimmäinen piikkikampela ehti jo hetken aikaa olla koukussa kiinni, mutta nousi vain kymmenisen senttimetriä pohjan yläpuolelle ja irtosi sitten koukusta. Yrityksistä huolimatta emme tavoitelajia toista kertaa koukkuun saaneet ja laji jäi näin ollen vapavälinein pyytämättä. Yhden kauniin yksilön haavimme kuitenkin kuvattavaksi ja vesiastiassa ihailtavaksi. Omalaatuinen ja täydellisen hiekanvärisessä asussaan näyttävä kala oli jälleen yksi hieno esimerkki suomalaisen kalalajiston monipuolisuudesta ja hienoudesta. Upea laji, joka täytyy vielä joskus saada vapavälineinkin ylös.
Made
Hangon vierailun oli alun perin määrä jäädä vuoden viimeiseksi lajikalastusreissuksi, mutta toisin kuitenkin kävi. Joulukuun puolivälissä vierailimme Oulun seudulla avaamassa hauen täkypilkkikauden ja ihailemassa maakotkia Utajärven piilokojuilla. Samaan matkaan saimme kätevästi yhdistettyä vielä vuoden viimeisen fongausyrityksen, kun ehdimme ennen paluujunan lähtöä piipahtaa Oulun Kuusisaaren edustan kuuluisilla madepaikoilla. Olemme aiemmin saaneet muutamia sattumamateita katiskaan mökillämme, mutta vapavälinein pyydettyjen lajien listalta matikka vielä puuttui.
Kuusisaaren madepaikat eivät joulukuussa olleet vielä jäässä, joten tavoittelimme madetta pilkin sijaan pohjaongilla. Oulujoen suistolla ei kuitenkaan ollut hienon kalastusmiljöön ja pikaisen hyljehavainnon lisäksi muuta tarjottavaa fongareille, Muutaman tunnin onginta ei tuottanut lopulta ainuttakaan tapahtumaa, joten madekin antaa odottaa itseään vielä ainakin jonkin aikaa.
Seuraavan vuoden tavoitteeksi olemme asettaneet 45 rajan saavuttamisen vapavälinein pyydetyissä lajeissa. Uusien lajien kerryttäminen hankaloituu askel askeleelta, mutta pienellä onnella ja ahkeralla kalastamisella tavoitteen pitäisi olla saavutettavissa. Kiikarissa ovat muun muassa rantanuoliainen ja piikkikampela, joista kumpaakin on nähty, mutta ei onnistuttu koukuttamaan. Lisäksi kaikista koskaan saamistamme lajeista kuvaamatta ovat vielä siika, säyne ja kirjolohi, joten esimerkiksi näiden mainittujen lajien saaminen riittäisi tavoitteeseen.
コメント